Takaisin
Suomi on yhdessä muiden Euroopan unionin jäsenmaiden kanssa sitoutunut tunnettuun ”20 – 20 – 20 by 2020” ohjelmaan. Vuoteen 2020 mennessä vähennetään kasvihuonekaasupäästöjä 20 prosentilla, nostetaan uusituvan energian osuus EU:n kokonaiskulutuksesta keskimäärin 20 prosenttiin ja parannetaan energiatehokkuutta 20 prosentilla.
Kasvihuonekaasujen vähentäminen on putkessa ainakin päästökaupan piiriin kuuluvilla toimialoilla kuten energiantuotannossa. Päästökauppaan kuulumattomilla aloilla – liikenteessä, maataloudessa, kiinteistöissä ja palveluelinkeinoissa – ei kaikin osin olla vielä oikealla kehitysuralla. Tilanne on sama energiatehokkuudessa eli säästämisessä. Keskimäärin EU etenee suunnilleen puolta vauhtia.
Kaikki lienee yksimielisiä vanhasta viisaudesta, että säästetty energia on parasta energiaa. Suomessakin energiatehokkuuden parantaminen saa laajan yhteiskunnallisen tuen. Useimmiten säästäminen on aluksi helppoa, mutta sen jälkeen kun löysät on otettu pois, vaikeusaste ja hinta tuppaavat nousta. Tehokkaampaan energiankäyttöön pääsy on useimmiten jonkinmoisen investoinnin takana. Yhteiskunta tulee tässä monin tavoin investoijaa vastaan, onpa kyseessä omakotiasuja tai teollisuusyritys. Joka tapauksessa investointien takaisinmaksuajat vaihtelevat suuresti muutamasta vuodesta jopa vuosikymmeniin. Tekeepä joku lähinnä maailmankatsomuksellisista syistä investointeja, jotka taloudellisesti ajateltuna eivät maksa itseään koskaan takaisin, mutta antavat muuta vastinetta.
Euroopan unioni on vauhdittamassa jäsenmaitaan parempaan energiatehokkuuteen uudistamalla energiatehokkuusdirektiivinsä. Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta direktiiviehdotus on Suomen kannalta monella tapaa ongelmallinen. Useat ehdotetuista toimista olisivat hallinnollisesti varsin raskaita ja niiden avulla saatava energiansäästö pieni kustannuksiin verrattuna.
Direktiivi velvoittaisi julkisen sektorin peruskorjaamaan vuosittain kolme prosenttia rakennuskannastaan ylimpään energiatehokkuusluokkaan. Suomessa tämä toisi julkiselle sektorille yli miljardin vuosittaisen laskun ja johtaisi investointeihin joiden takaisinmaksuaika olisi jopa yli 40 vuotta.
Miljardin kustannus tulisi myös huoneistokohtaiseen lämpöenergian mittaukseen tarvittavista mittareista. Energiayhtiöt puolestaan velvoitettaisiin luomaan energiatehokkuusvelvoitejärjestelmät, joiden avulla saataisiin aikaan vuosittainen 1,5% säästö niiden myymässä energian määrässä. Tämä olisi kovin outoa ohjailua ja järjestelmän valvonta yksin vaatisi kenties jopa 10 uutta virkaa. Järjestelmä olisi myös päällekkäinen Suomessa olevan energiatehokkuussopimusjärjestelmän kanssa.
Julkisuudessa on kiinnitetty myös huomiota siihen, että direktiivi olisi Suomelle ongelmallinen senkin takia, että säästötavoite asetetaan primääri- eikä kulutetulle energialle. Tämä toisi ongelmia erityisesti silloin, kun vaihdetaan polttoainetta fossiilisista hiilivapaisiin tai korvataan sähkön tuontia kolmansista maista kotimaisella tuotannolla. Suomi on kuitenkin saanut vakuutuksia siitä, että nämä ongelmat voidaan ottaa huomioon kansallisia toimenpidesuunnitelmia laadittaessa.
Olisi tärkeää, että direktiivi saadaan sellaiseen muotoon, että se mahdollistaa järkevän, kunkin maa olosuhteisiin, kokemuksiin ja energiajärjestelmiin sopivien toimien kehittämisen. Yhteisiä eurooppalaisia tavoitteita vaarantamatta.
